Kuva: Marja-Liisa Ponsila

Vanhusten hoidon onneton tila on monien huolena keväällä 2019, muutamia kuukausia ennen eduskuntavaaleja. Laiminlyönnit eli epäonnistuminen lainsäädännön perusvaatimusten täyttämisessä on haitallista yrityksille ja hengenvaara asiakkaille.

Epäonnistumisella on myös poliittisia seuraamuksia: hallituksen ajama maakunta- ja sosiaali- ja terveydenhuollon uudistus kamppailee eduskunnassa läpimenostaan. Huolta lisää se, että Valviran silmätikuksi päätyneillä vanhusten hoivayrityksillä on laatujärjestelmä, joka on auditoitu hyväksytysti.

Hallituksessa ja eduskunnassa haetaan kuumeisesti selkeitä ehdotuksia, joilla tilannetta voitaisiin parantaa ja ripeästä tilanteen hallinnasta voitaisiin vielä viestiä kansalaisille ymmärrettävästi. Yksi ehdotuksista on lainsäädäntöön kirjattava hoitajamitoitus ja toinen lisärahoitus vanhusten hoitoon.

Ministeri keskustelee yritysten edustajien kanssa ”vakavasti”. Vakavuudella on perusteensa, ovathan hoivayritykset haastaneet suosituksiin perustuvia, valvontapäätöksiin kirjattuja hoitajamitoituksia hallinto-oikeuksissa. Mitoitusta monimutkaisemmat vaihtoehdot eivät herätä kovinkaan suurta luottamusta juuri tällä hetkellä, kuten puoluejohtaja Orpo on päätynyt havaitsemaan.

Omaa vai viranomaisvalvontaa?

Sote-uudistuksessa hoiva-alan yrityksille on kaavailtu omavalvontavelvollisuutta. Julkisessa keskustelussa omavalvonnalla on huono kaiku, viranomaisvalvonta vaikuttaa nyt tärkeämmältä.

Viranomaisvalvonnan isännän roolia vannotaan jopa elintarvikelain muutosehdotuksen käsittelyn yhteydessä, vaikka omavalvonnalla on ollut lakiperusta jo vuosikymmenen ja kokemukset ovat myönteisiä. Asennemuutos julkisessa keskustelussa ei ole suuri ihme, kun Valvira joutuu tekemään päätöksiä alan suuryritysten Attendon ja EsperiCaren toimipaikkojen toiminnan lopettamisesta. Mitä tästä pitäisi ajatella? Miksi auditoitu laatu ei riittänytkään?

Kaikesta hurskastelusta huolimatta on selvää, että pelkin viranomaistoimin ei saada varmistettua sen enempää lainsäädännön vaatimusten täyttymistä kuin tuotteiden tai palveluiden laadun ylläpitämistäkään.

Ylinopeudet ja liikenteen vaarantaminen eivät poistu poliisien määrää kasvattamalla eivätkä komentelu ja suorat komentoketjut innosta ketään parantamaan toimintaansa.

Organisaation laadun ulkoistaminen viranomaisille on lähinnä itsepetos, se ei yksinkertaisesti toimi. Lisäksi kokemuksemme mm. eläinten hyvinvoinnin viranomaisvalvonnasta osoittavat, että pelkällä valvontaresurssien lisäyksellä ei onnistuta parantamaan vaikuttavuutta, eläinten hyvinvoinnin parantumista, tai ainakin vaikuttavuuden lisäys on erinomaisen kallista.

Mitä laatu edellyttää?

Teoreettisesti tarkasteltuna laadun ylläpitäminen edellyttää kirjattuja ja julkilausuttuja kriteereitä, joihin toimija sitoutuu. Laatujärjestelmän avulla osoitetaan, että kriteerit täyttyvät. Kriteerit muodostetaan parhaimmassa tapauksessa asiakkaiden tarpeiden mukaisesti, kuitenkin niin, että lainsäädännön noudattaminen on aina osa vaatimuksia.

Omavalvonta on alkeellinen muoto laatujärjestelmästä, koska se sisältää vain tuon viimemainitun, lainsäädännön vaatimukset. Tarkastelussa on aina tuotteen tai palvelun laatu, mutta kyky tuottaa tavoiteltavaa laatua, eli yrityksen toiminta, on osa tarkastelutehtävää. Laatua ylläpidetään siis kirjallisesti, järjestelmällisesti ja julkisesti. Kriteerit koskevat sekä tuotteita, palveluja että toimintaa.

Professori Timo Hirvi, Mittatekniikan keskuksen entinen ylijohtaja pohtii Helsingin Sanomien kirjoituksessaan 2.2.2019 laadun mittaamisen ja julkisen tilaajaosaamisen puutteita. Hirven päähuomio kiinnittyy siihen, että suomalaisissa yrityksissä panostukset laadun hallintaan ovat poikkeuksellisen vaatimattomat kilpailijamaihin verrattuna.

Ensimmäinen virheemme on varmasti tämä Hirven havainto, että laatutyötä ei yksinkertaisesti ymmärretä tehdä.

Lähtökohtana vaatimuksenmukaisuus

Laatujärjestelmän sisäänrakennettu toimintatapa on vaatimuksenmukaisuuden varmistaminen, katseen suuntaaminen taaksepäin. Monella toimialalla on kultaisia sääntöjä ja hyviä käytäntöjä, meillä elintarvikealalla oikein viranomaisen vahvistamia hyvän hygieniakäytännön oppaita. Näitä on kirjattu osaksi omavalvontaa ja laatujärjestelmiä. Jos laatujärjestelmästä huolimatta epäonnistutaan, herää kysymys onko laadun vaatimukset eli kriteerit asetettu oikein, edes täyttämään lainsäädännön vähimmäisvaatimukset.

Organisaation toiminnan laadun varmistamiseen eli prosessien toiminnan tehostamiseen on olemassa hyviä menettelytapoja. Yksi suosituimmista ja ymmärrettävimmistä on Lean-toiminta, jossa prosessien kuvauksesta lähtien yksinkertaistetaan ja ”suoristetaan” organisaation työ- ja vaikuttavuusprosesseja. Mutta tällöinkin on kyse vain sovitun laadun tuottamisesta, toki aiempaa tehokkaammin.

Hyvät tulokset auditoinneista ja akkreditoinneista sekä eteneminen prosessien yksinkertaistamisessa voivat tuudittaa organisaation päättelemään, että asiat ovat järjestyksessä. Toinen virheemme on tällöin se, että emme havaitse sitä, että asiat ovat järjestyksessä vain suhteessa asetettuihin kriteereihin. Ja itse kriteerit voivat olla metsässä.

Ratkaisuna jatkuva parantaminen

Peräänkuulutan jatkuvaa parantamista ja tässä erityisesti organisaation asiakkaiden tarpeiden kuulemista. Ei ole vaikea havaita, että jatkuva parantaminen liittyy tiukasti laatutyön perheeseen. Demingin laatuympyrä eli Plan-Do-Check-Act -sykli on tuttu kaikille, jotka ovat päätyneet työskentelemään elintarvikevalvonnan valtakunnallisen monivuotisen valvontasuunnitelman parissa. PDCA-sykli ohjaa meidät suunnittelemaan toimintamme, mittaamaan, arvioimaan mittaustuloksia ja korjaamaan toimintaamme arviointien perusteella yhä uudestaan ja uudestaan. Ja valmiita, tarpeeksi laadukkaita ei olla koskaan.

Kun tähän laadun parantamisen kohoavaan spiraaliin otetaan mukaan asiakkaiden toiveet ja erityisesti tarpeet, huolellinen asiakkaiden prosessien ja tavoitteiden tunnistaminen ja halu auttaa asiakkaita menestymään, on menestysresepti koossa.

Työsuojelun ja erityisesti ydinvoimaloiden rakentamisen työsuojelun valvonnan yhteydessä tarkastelun ensimmäinen kohde on turvallisuuskulttuuri. Jos asenne ei ole kunnossa, on turha rypistellä myöskään pikkuseikkojen kanssa. Jos taas asenne on kunnossa, työturvallisuusvelvollisuus edistää yritystä hyödyttäviä ja kustannuksia alentavia toimintatapoja.

Analogisesti elintarvikevalvonnalta ja sen asiakkailta voidaan odottaa laatukulttuuria, halua parantaa toimintaa jatkuvasti. Sinne siis, kohti rikasta laatukulttuuria.

Matti Aho

10.2.2019

Kirjoittaja on pääjohtaja emeritus (Evira) ja kokenut elintarviketurvallisuuden kehittäjä